Kantoreppu auttaa arjessa

Tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa- kantoliinalla yhteys vauvaan (Äidin kertomus 2008)

_{Teksti: Sanna Välkkilä
Kuvat: Nykästen kotiarkisto}

Kun esikoiseni viisi vuotta sitten syntyi, aloin kiinnittää enemmän huomiota erilaisiin kadulla vastaan tuleviin vaunuihin, rinkkoihin ja kärryihin. Mieskin selasi kovasti turvaistuinesitteitä ja mietti, josko vauvakaukaloon voisi hankkia kivoja lisävarusteita. Kilpavarustelun aikakausi oli alkanut.

Kun aloin odottaa ”numero kakkosta”, oli pieni asuntomme kansoitettu mm. babysitterillä, turvakaukalolla, syöttötuolilla, vaunuilla, kärryillä ja kantorinkalla, potkumoposta ja kolmipyörästä puhumattakaan. Mies ei siis ymmärrettävästi heti innostunut, kun raskaushormonien ja kaksivuotiaan Tasmanian tuholaisen höpertämä vaimo kertoi vielä yhdestä vempaimesta, joka oli Ihan Pakko Saada. Se vempain oli kantoliina. Se vempain pelasti suhteeni ”kakkoseen”.

Kilpavarustelusta sotatilaan

Kävi nimittäin niin, että esikoisen vauvamasua kohtaan tuntemaksi mustasukkaisuudeksi luulemamme taantuma olikin syvempi neurologinen ongelma, joka alkoi ilmetä nyt kun lapsi oli kolmannella ikävuodellaan. Puhe jäi pois, poika karkaili, söi kaiken minkä käsiinsä sai, ei katsonut enää silmiin ja kirkui korkealta ja kovaa. Olimme huolesta ja hämmennyksestä sairaita, toivottomia ja Väsyneitä. Tähän onnelliseen lintukotoon tupsahti uusi vauva, jota esikoiseni inhosi ensi silmäykseltä. Muistan, miten kauhuissani olin päivää ennen miehen isyysloman loppumista. Olin varma, että arki luiskahtaa hyppysistäni heti kun ovi pamahtaa kiinni. Unohtakaa kilpavarustelu. Tämä oli täyttä sotaa! Eikä ydinohjusten ohjausnapilla istuva nainen ollut nukkunut kuukausiin.

Mies teki kaikkensa. Sain jopa sen kinuamani kantoliinan. Siinä liinassa minä pikku hiljaa tutustuin kuopukseeni. Laitokselta toin vain jonkun lapsen, joka verotti vähäisiä, esikoiseen, lääkäreihin, terapeutteihin ja loputtomaan paperisotaan kanavoituja voimiani. Kantoliinaan kääriytyessämme sain lopulta lähelleni oman vauvani, ihanan tuhisevan käärön, joka tarvitsi rakkautta ja huolenpitoa enemmän kuin esikoisen lääkärit vastaan tappelevaa hirviöäitiä.

Välirauha

Olin luullut, että erityinen esikoiseni saa hepulin, kun inhottava rääpäle siirtyy äidin lähelle ja syliin. Luulo ei ole tiedon väärti. Vauvaa ei juuri näkynyt liinan alta ja se simahti uneen lähes välittömästi nähtyään liinan. Esikoinen rauhoittui. Ilmeisesti vauvan itku oli aiheuttanut hänelle todellista fyysistä kipua, sillä kun vauva oli hiljaa, oli isovelikin rauhallinen. Käteni jäivät vapaiksi yhteisiin touhuihin ja saatoin olla molempien lasteni kanssa yhtä aikaa, ilman että isompi yritti jatkuvasti vahingoittaa pienempää. Keksimme leikin, jossa tanssin ympäri huoneistoa vauva liinassa ja kaksivuotias lonkan päällä keikkuen. Siinä tanssissa löysimme esikoisen kanssa vastavuoroisen katseen ja vauvan tyytyväinen tuhina säesti milloin Abbaa, milloin Indicaa. Aikansa untuvaista päälakea katseltuaan isoveli jopa varovasti silitti vauvan tukkaa!

Lasten kasvaessa ja esikoisen diagnoosien selvitessä olemme saaneet yhä enemmän apua arkeen. Kantoliinaa muistelen kuitenkin aina sinä pelastusköytenä, joka esti perhettämme vajoamasta monille niin valitettavan tutun shokkivaiheen juoksuhautoihin.

REPPU AUTTAA LASTA

Fysioterapeutti Niina Nykänen tietää, miten liinat ja reput paitsi helpottavat vanhempien elämää, myös auttavat lasta kehittymään ja luomaan suhteen ympäröivään maailmaan ja omaan kehoonsa. Kolmen pienen pojan äiti on löytänyt ”reppuilun ja liinailun” oman vanhemmuutensa kautta. Hän korostaa kuitenkin, ettei liinan tai repun käyttö tai käyttämättömyys tee kenestäkään hyvää tai huonoa vanhempaa.

- Toisille repussa tai liinassa kantaminen vain sopii paremmin kuin toisille. Joitakin vanhempia kantamisen tuoma läheisyys vain ahdistaa, Niina kertoo. Kantoliina on harjoittelua ja totuttelua vaativa väline, eikä kaikilla pikkulasten vanhemmilla ole sellaiseen ylimääräiseen opetteluun aikaa, hän lisää.


Niina Nykänen poikansa Aleksin kanssa nauttimassa ulkoilusta.

Reppu on aloittelijalle hyvä vaihtoehto. Sen kiinnittäminen on helpompaa ja ergonomisesti oikeanlainen ja oikein käytetty reppu on lapsen kannalta yhtä hyvä vaihtoehto kuin liina. Lapselle tärkeintä on kantamisesta saatava läheisyyden tunne.

- Lapsen kehitys ei kärsi siitä, että häntä kannetaan repussa tai liinassa. Päinvastoin: kantaminen, silloin kun lapsi on oikeassa asennossa, tuottaa lapselle ja vauvalle paljon aikuisen kehon välittämiä liikeaistimuksia. Kannettaessa lapsi ei suinkaan ole passiivinen osapuoli vaan hän on aktiivisesti mukana mm. harjoitellen tasapainoaistiaan. Hän oppii myös oman kehonsa tuntemusta, sillä kangas ja aikuisen keho rajaavat jatkuvasti joka puolelta lapsen ääriviivoja. Vauva pääsee jatkamaan siitä mihin kohdussa oli tottunut: sykkyräasento, äidin tutut äänet ja turvallinen tuoksu. Lapsi pääsee myös korkealta aitiopaikalta tarkkailemaan maailmaa. Jos ärsyketulva käy ylivoimaiseksi, pään voi aina haudata turvalliseen syliin. Siksi lasta pitäisikin aina kantaa joko kasvot aikuiseen päin tai lonkan päällä, ei koskaan edessä kasvot menosuuntaan, Niina kertoo.

Lapselle luonnollisimmassa, oikeassa kantoasennossa lapsen polvet ovat aina takapuolta korkeammalla, puhutaan ns. M-asennosta. Tämä kantoasento onkin syytä ottaa huomioon valittaessa kantovälinettä. Markkinoilla on paljon erilaisia kantoreppuja, joissa lapsen asento ei ole luonnollinen ja ergonomisesti suotuisa. Hyvässä kantovälineessä lasta voi kantaa pitkiä aikoja kerrallaan. Ikävä kyllä kantoreput ja liinat niputetaan joskus samaan kastiin niiden ergonomisesti huonojen reppujen kanssa, joissa vauvan jalat roikkuvat lonkista asti suorina ja kasvot osoittavat suoraan kohti vierasta ärsyketulvaa.

Repusta hyötyä myös erityislapselle?

Repussa kantaminen on ihanteellinen vaihtoehto esimerkiksi pyörätuolissa istuvalle äidille, jolle vaunujen kanssa pelaaminen voi osoittautua lähes mahdottomaksi. Vammaisten ihmisten kanssa paljon työskennellyt Nykänen on innostunut myös kantorepun erityislapsille tarjoamista mahdollisuuksista.

- Kehon tunto ja liikeaistimukset, niskaa myöten tuettu kantoasento ja aikuisen sydän- ja hengitysäänet – mikä voisi olla sen parempaa kuntoutusta? Niina kysyy. Läheisyys auttaa myös vanhempaa rakentamaan tunnesidettä lapseen, jonka kasvattaminen ja hoitaminen on vaativampaa kuin normaalikäyrillä etenevän lapsen, hän jatkaa.

Kantaminen antaa myös paljon erilaisia mahdollisuuksia erityislasten perheille, sillä kantoreppu on aina helppo ottaa vaikka metsäretkelle mukaan ja siinä voi kantaa jopa 20 kiloista leikki-ikäistä. Vanhemman selässä lapsi pääsee nauttimaan luonnossa liikkumisesta ja vaativimpienkin maastojen tuomista tasapainohaasteista.

- Olisi upeaa saada kantorepusta apuväline, jolle vanhemmat voisivat hakea vaikka Kelalta tukea. Siinä tapauksessa myös esim. fysioterapeuttien pitäisi kuitenkin olla perillä siitä, mistä kantorepun käytössä on kysymys. Parhaassa tapauksessa terapeutti osaisi ohjata liinan tai repun oikeaan käyttöön.

Internetissä on paljon sivustoja joista löytyy tietoa kantamisesta. Hyvään alkuun pääsee tutustumalla esimerkiksi Kantoliinakanavan sivuihin. Näiltä sivuilta löytyy myös kantoliinatukihenkilöiden yhteystietoja. Lisäksi useat myyjät antavat kantovälineitä vuokralle, jolloin perhe pääsee rauhassa testaamaan niitä käytännössä. Nykänen neuvookin valitsemaan repun tai liinan huolella:

- Kantovälinettä valittaessa tulisi huomioida lapsen fyysiset erityistarpeet. Ennen ostopäätöstä suosittelen lainaamaan tai vuokraamaan repun/liinan ja katsomaan yhdessä fysioterapeutin kanssa sen sopivuus lapselle. Pelkkään keskusteluun asiasta ei kannata tyytyä, sillä monilla fysioterapeuteillakaan ei ole kantovälineistä riittävää tietoa ja näin ollen niiden hankinta saatetaan kieltää väärin perustein.

Lapsen päätä tukemaan voi laittaa useimmista repuista löytyvän "hupun".

Kirjavinkki kiinnostuneille:
Evelin Kirkilionis: Lapsi kaipaa kantamista. Kaikki kantovälineistä ja kantamisen eduista. Gummerus, 2003.